Ihan liian pitkä aika siitä, kun olen viimeksi käynyt täällä kirjoittamassa. Reilusti yli vuosi sitten sattunut stalkkausepisoidi ja ei toivotut lukijat vanhassa blogissa pistivät totaalisen kirjoituskammon päälle. On kyllä kieltämättä ollut todella ahdistavaa, kun ei ole saanut kirjoitettua ajatuksiaan ja tunteitaan paperille.

Onhan tässä tosiaan kaikenlaista sattunut... edelleenkin yritän opiskella, tällä hetkellä tahkon päätäni seinään opinnäytetyön kanssa ja yritän tehdä mahtisaavutuksen "oppari kuukaudessa valmiiksi". Saas sitten nähdä.

Kihloihinkin menin sitten tämän erään herran kanssa uudenvuoden aattona. Se sitten vaan kolahti kerralla.

Yritys olisi kova tulla takaisin kirjoittelemaan, mutta saas sitten nährä, kuin akan käy :)

<3 31.12.2009 <3

Pitää hieman vielä jatkaa tätä tarinaa.. Tänään päivällä, kun lähdin liikenteeseen, törmäsin parkkipaikalla kaveriin, joka lainasi autopaikkaamme. Jäin siihen sitten vaihtamaan muutaman sanan siitä, etten oikeasti ole aina kiukkuinen, ärsyttää vain, ettei saa autoa omalle paikalleen. Kovasti kyseinen kaveri pahoitteli asiaa ja "myönsi" olevansa syyllinen :D Kiitin kuitenkin kaveria pullakahveista, johon sain vastaukseksi, että hieno homma jos sillä ollaan sujut. Olisipa tuo vielä maksanut parkkisakotkin, jos olisin sellaiset napannut... Totesin hälle vain, että olisin kiikunnut hälle sakot, jos olisi sellaiset napsahtaneet. Edelleenkään, kun meidän taloyhtiössä ei ole vieraspaikkoja. Se olisi kuulemma ollut ihan oikein. Hän kuulemma vain yritti tuurilla kokeilla, jos joku olisi viikonlopun poissa; oli juuri itse viime viikonloppuna muuttanut naapurirappuun. Ja heti törmää kiukutteleviin naapureihin, mutta onneksi hän oli ymmärtäväinen :D

Huonosti käyttäytyviä virolaisia tässä sitten kyllä pyörii... minun autopaikkani vieressä on Viron kilpiin rekisteröity auto, mikä on viimeisen kuukauden aikana liikkunut tasan kerran, sen verran että on renkaat käyty täyttämässä ja käännetty auto ympäri. Tämä minun autopaikkaani lainannut kaveri jätti lapun tähän liikkumattomaan autoon, koska on vuokrannut ko. paikan... Lappu oli kyllä hävinnyt kun tulin itse tänään kotiin, mutta auto jumahti siihen. Kuitenkaan yhtiössä ei pitäisi asua kuin yksi virolainen, mutta kummasti noita Viron kilvillä varustettuja autoja tässä pyörii ja käyttävät toisten autopaikkoja, kuten myös allekirjoittaneen. Esimerkiksi heti ensimmäisenä yönä, kun erään Herran auto oli parkissa, niin oli pyyhkijöihin ilmestynyt lappu "se olla minu parkipaika. X x XX (asunnon numero)".  Siinä sitten oli sattunut sellainen sekaannus, että asukas luuli, että parkkipaikat ovat asuntokohtaisia, mutta olipa tyyppi suuttunut siitä, että parkkipaikoista pitää maksaa vuokraa. Kummallista, miten elämä maksaa :D

Vuokrasin itselleni tuossa kolmisen viikkoa sitten autopaikan, kun tuo eräs Herra täällä hyvin ahkeraan vierailee ja oleilee. Viime lauantaina ajelimme sitten yöllä kotiin ja tottahan toki joku oli vallannut autopaikkani. (Ärsyttävää, vaikka taloyhtiössämme ei ole vieraspaikkoja, niin mikä pakko se on ottaa aina se ainoa vapaa paikka siitä parkkipaikalta??? Eikä ollut edes ensimmäinen kerta kahden viikon sisään). Ärsytyksissäni sitten kirjoitin lapun tuulilasiin; "Seuraavan kerran soitan hinausauton... ...Tämän autonpaikan vuokranmaksaja KIITOS". Nooh, tuli sitten maanantai ja liikenteeseen lähtiessäni ihmettelin, että mikä lappuhan meidän tuulilasinpyyhkijässä on. Olin sitten saanut lappuni takaisin, ja sisään oli kääritty viiden euron seteli!! Jep, meidän autopaikka maksaa viisi euroa kuussa. Teki kyllä mieli käydä viemässä se lappu seteleineen takaisin siihen paikkaa lainanneelle autolle, mutta päätimme kuitenkin ostaa sillä rahalla berliininmunkit iltakahville x)

Pitäisi tänään lähteä anoppikokelaan kanssa Ikeaan. Aika spookya. Enpä nimittäin vieläkään ole tavannut anoppikokelasta kuin kerran; ja silloinkin naama turvoksissa, kun madonna-lävistys oli tulehtunut. (kts. edellinen kirjoitus). Ja sen jälkeen selvisi vielä muutama asia, josta näkee, että pienet on piirit. Anoppikokelashan tosiaan on ammatiltaan lääkäri ja työskentelee eräällä yksityisellä vastaanotolla, joka hoitaa mm. työpaikkalääkäripalveluja. Eihän siinä mitään, mutta sen on tietysti pakko olla lääkäriasema, jota isäni työpaikka käyttää. Eikä siinäkään vielä mitään, mutta tottahan toki anoppikokelaan pitää olla isäni työpaikkalääkäri! Nooh, jos jotain positiivista, niin eipä tarvitse erään Herran esitellä appiukkokokelasta äidilleen, nehän tuntee jo toisensa x)

Koulupuoli junnaa yhä paikallaan, töitä on erittäin vähän tällä hetkellä. Opinnäytetyötä olen saanut sen verran alkuun, että olen saanut tehtyä paperille mind mapin, jota pitäisi alkaa työstää koneella puhtaaksi ja ruveta markkinoimaan mahdollisille yhteistyökumppaneille. Odottelen vain sopivaa inspiraatiota.

Pitkään aikaan en ole päivittänyt tätä ollenkaan, olen eksynyt harhapoluille.

Minä -vannoutunut sinkku- olen löytänyt jonkun. Jonkun, jonka kanssa on hyvä olla. Ja seinäänkin täytyy kyllä maalata rasti, en tavannut häntä netin kautta, vaan tuosta paikallisen S-marketin kulmalta tuo mukaan lähti. Tosin, hän on kavereitteni kavereita, eikä vain eksynyt paikalle, vaan olivat sopineet kaverini kanssa, että näkevät baarissa. Siitä se ajatus sitten lähti, eiku... juttu vain luisti hyvin. Koko ilta meni jutellessa ja juttu jatkui pitkälle aamuun ja minä sitten todella freesinä menin vielä tekemään iltavuoron. Ja iltavuoron päätteeksi minut haettiin töistä.. ja juttu luistaa edelleen. Hassua sanoa edelleen, sillä hyvin tuore tarinahan tämä on.

Tuossa viime viikolla kävin koristamassa kasvojani ottamalla Madonna-lävistyksen, sekä pois ottamani huulikorun takaisin. Pussailukielto ei mennyt läpi ja tietysti tuo Madonna tulehtui. Ei kivaa.

Poiketaanpa taas hieman harhapolulle. Joku varmasti muistaa, että olen joskus kirjoittanut pelkääväni anoppeja. Nehän syövät minut elävältä, en todellakaan ole kenenkään unelmaminiä-tyyppiä. Huonoja kokemuksia anopeista kertynyt tässä vuosien mittaan. Ensimmäisen avomieheni äiti jaksaa vieläkin haukkua minua, vaikka erostamme eksän kanssa on jo yli kuusi vuotta. Palataanpa sitten aasinsiltana tulehtuneeseen lävistykseen. Tämän S-marketin kulmalta mukaan tarttuneen kaverin äiti on lääkäri ja tämähän sai sitten loistoidean; "mennään hakemään äipältä antibioottikuuri". Yritäppä sitten saada näin äitikammoinen ihminen käymään ensi kertaa anoppikokelaan luona; hakemassa lääkkeitä. "Pienen" suostuttelun jälkeen sitten suostuin käväisemään siellä. Anoppikokelas katsoi huultani, ja totesi antibioottien olevan tarpeen, kun kerroin, ettei enää mikään kotikonsti auta. Olenhan lävistetty/rei'itty peräti 21 kertaa, joten kotikonstit on hallussa. Anoppikokelas sitten kysäisi, että käykö kaikki lääkkeet, johon totesin, että ei penisiiliniä, eikä mitään penisiliinijohdannaista, että niistä turpoaa hengitystiet. Jatkokysymyksenä tuli sitten, että olenko syönyt Kefalexia, johon sitten vastasin, että kyllä kai, kai se käy. Noooh, sain sitten päivystyspakkauksen lääkkeitä kouraan ja lähdimme kotiin.

Kotona tietysti sitten googletin heti lääkkeen ja:

Mahdollinen ristiallergia on otettava huomioon penisilliinille/amoksisilliinille yliherkillä potilailla.

Tietenkään minua ei nolottanut, että olin todennut, että tämä lääke käy. Tarkistin vielä äidiltäni asian, ja tämä oli yksi lääkkeistä, joille isäni reagoi voimakkaasti (isäni on myös allerginen penisiliinille.) Nooh, eihän siinä, sain sitten seuraavana päivänä puhelinreseptin sopiviin antibiootteihin. Ja sanoihan tuo anoppikokelas vielä, että on hyvä, etten aloittanut kuuria, sillä tuo lääke aiheuttaa herkästi oireet yliherkälle.

Mutta siis tästähän voisi vain lisätä anoppi-/äitikammoa. Anoppikokelas näkee minut ensimmäistä kertaa ja nakkaa kouraan heti lääkkeet, joilla on mahdollista saada minut hengiltä varttitunnista tuntiin ilman vastalääkettä. =D =D Siis tämähän vetää ihan pohjat sille, että mitä kaikkea anoppini ovatkaan tehneet minulle. Nojuu, vahinkoja sattuu. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun olen todennut, ettei penisiliini käy, eivätkä sen johdannaiset ja samaan hengenvetoon lääkäri on kirjoittanut penisiliinijohdannaisen kuurin minulle, jonka olen sitten vasta kotona huomannut ja sitten ollaankin apteekissa vaihtamassa lääkkeitä.

Mitäs muuta sitten... Työsopimus loppui elokuun viimeinen päivä, josta sitten jatkoinkin sairauslomalla, koska samaisena päivänä selkäni naksahti asiakkaan kanssa. Vajaa parisen viikkoa oli alaselkä hellänä, mutta nyt se on jo paljon parempi, uskaltautuu taas salillekin treenaamaan. Töikseni tällä hetkellä teen vain sijaisuuksia. Yritän riipiä kasaan opinnäytetyölle ideapaperia, mutta inspiraatio on hieman hukassa vielä. Mutta eiköhän se tästä lähde vielä rullaamaan.

-Harhapolku-

Hittolainen, minä olin jo kokonaan unohtanut tällaisen bändin... pitääpä alkaa koluamaan levykauppoja ja kavereitten levyhyllyjä...

...jos sua haavoitin, joka iskulla rakastin...

Ennekuin Piikuliisi kuittaa mitään.. sinultahan kuulin pari näitä, mutta kun ei heti taas blondin piuhat yhdistyneet... tuli vastaan taas muussa yhteydessä tääkin juttu... tuun sun hyllylle ;)

Pitäisi alkaa miettimään, että mitä sitä oikein seuraavaksi leikkisi.  Toissa päivänä kuulin, ettei ketään sijaisista työpaikallani vakinaisteta, eli sopimukseni loppuu muutaman päivän päästä. Pitäisi siis löytää uusi työpaikka, miettiä miten suoritan opinnot loppuun ja mitä muuten tekisin elämälleni.

Pelkään romahtavani liiallisen mietinnän alle. Liikaa ajatuksia päässä, liikaa päätöksiä tehtävänä. Tiedän, että asioilla on tapana järjestyä, mutta kun minkäs sille voi, ettei mieli malta odottaa sitä. Sitä kaunista päivää, kun asiat järjestyy. Sitä kaunista päivää, kun tapahtuu paljon kivoja asioita. Silloin kun on kaunis päivä tuohikuussa, jos ei sada vettä. 

Monta kertaa olen avannut vuodatuksen ja aloittanut kirjoittamaan tänne. Aina olen kuitenkin pyyhkinyt tekstin pois.  Olen tukossa. Ei ajatus kulje, vaikka ties mitä on tässä kesän aikana sattunut ja tapahtunut. .. ja ajatukset harhailleet harhapoluilla ja ties missä. Mutta minä olen täällä kuitenkin, en ole kadonnut mihinkään. Minä olen, elän ja hengitän.

Ehkä minä tässä tulevan syksyn pimeinä iltoina otan itseäni niskasta kiinni ja kirjoittelen useammin ajatuksia tänne. Nyt minä kuitenkin otan suunnaksi sängyn, jos sitä jaksaisi huomenna vielä ennen iltavuoroa tehdäkin jotain (hah, sen päivän kun näkisi joskus)

♥Harhapolku

Vapaus on päätyä kanssasi kahleisiin.

Tunnen oloni tyhjäksi. Kyllästyneeksi.

Mikään ei taas(kaan) suju, niinkuin ajattelee. Mutta olen tottunut siihen... olen kasvattanut kivisen muurin ympärilleni, jota on vaikea murtaa. 

Täällä on suojaisaa.

Niinhän sitä sanotaan, että olisi helppo olla onnellinen. Mutta kuka määrittelee mikä on onni, mikä on onnellisuus ja mikä tekee onnelliseksi? Toisille se on parisuhde, muutama tenava, omakotitalo ja koira. Toisille ura, toisille boheemi elämäntyyli vailla päämäärää. Kolmannelle on jo taas jotain ihan muuta.

Pitäisi sitä itse omassa pienessä päässään miettiä, että mikä olisi minulle se, mikä minut tekee onnelliseksi. En koe olevani onnellinen, olen perustyytyväinen. Minulla on katto pään päällä, kauniit kissani, hyviä ystäviä, tuttuja, perhe, vaikkakaan se ei ole sellainen automainosten onnellinen perhe, se on minun perheeni, harrastuksia. Minulla on työpaikka tällä hetkellä, opinnot loppusuoralla. Olen tyytyväinen sinkkuna, koska tällä hetkellä minulla ei ole aikaa parisuhteelle. Ei se sitä poista, ettei minulla olisi pientä säätöä, sitähän pitää olla aina, se pitää mielen virkeänä.. ;)

Mistähän nämäkin ajatukset taas tulvivat mieleeni...? Ehkä osaksi siitä, että tiedän jo etukäteen, että seuraavat työvuorot ja kenties viikotkin tulevat olemaan rankkoja, eikä silloin jaksa miettiä syvällisiä. Asiakkaiden elämäntilanteet saavat miettimään sitä, kuinka itsellä onkin asiat kuitenkin kohtuullisen hyvin.

Ehkäpä myös eilen täysi-ikäisyyden saavuttanut pikkusiskoni hehkutus hänen onnestaan kihlatun kanssa ja hääsuunnitelmista, sai miettimään. Onnellinen olen hänen puolestaan. Syvällisiä siinä tuli eilen muutenkin mietittyä, sekä siskon että äidin kanssa. Pohdittiin sitä, mitä on aikuisuus ja koska on aikuinen. Ja sitä, ettei pelkkä omien laskujen maksaminen tee kenestäkään aikuista. Sanoin äidillekin, etten minäkään tunne itseäni vielä aikuiseksi, vaikka maksan omat laskuni ja kannan vastuun tekemisistäni ja valinnoistani. Ehkä minulla on Peter Pan-syndrooma, enkä halua kasvaa aikuiseksi. Elän omalla tavalla ja olen tyytyväinen siihen. Aina on pilkettä silmäkulmassa ja mielessä lause "kasva isoksi, älä aikuiseksi". Niin, ja sekin vielä, että opettajamme sanoi joskus, ettei sisäistä lastaan saa kadottaa.

Tietysti on tilanteita, että pitää olla se vastuuntuntoinen aikuisen malli, sitä teen töissä, mutta vapaa-aika ja se mitä oikeasti olen, on aivan eri asia. Mikä on taas toisaalta todella hyvä asia, ihan jo työssä jaksamisenkin kannalta. Osaa erottaa siviiliminänsä työminästä ja osaa heittää vapaalle. Unohtaa työasiat. Ja on sen nyt hienosti haluaa vielä sanoa, niin se on tärkeä osa ammattillisuutta. 

Näihin ajatuksiin, Harhapolku kiittää ja kuittaa, poistuen MikäMikäMaahan... eikun höyhensaarille :)